摘要：Asuin lapsuuteni kerrostaloissa. Minulla oli unohtelevainen luonne, ja avain jäi usein
kotiin kouluun lähtiessä. Mieleeni ovat painuneet lukuisat pitkät illat eri kerrostalojen
rappukäytävissä, joissa odotin toisia perheenjäseniä saapuviksi kotiin. Ujous ja se,
etten tuntenut rappunaapureitamme esti minua huutelemasta joka alaoven avaukseen:
”kuka tuli?” Asuimme hissittömissä taloissa ja jokainen ulko-oven avaus ja portaita
nousevat askeleet merkitsivät mahdollisuutta päästä vihdoin kotiin. Askeläänten
tahtien ja kopinan, takkien rahinoiden, hyminöiden, puuskutusten ja avainnippujen
kilinöiden tunnistamisesta tuli minulle helpottava taito. Tämän kaltainen kokemus on
varmasti monelle lapsuuttaan kerrostaloissa kasvaneille tuttu huolimatta kokemuksen
yksityisestä luonteesta.
